Alan­vaih­taja Tuuli James kokee, että sairaan­hoi­ta­jana hän voi tehdä merki­tyk­sel­listä työtä. Leik­kaus­sa­li­työs­ken­tely saa sydämen sykkimään.

Teksti: Tiina Suoma­lainen / Kuvat: Mikko Nikkinen

Nähdä ihmisen rinnassa verta pump­paava sydän. Se oli sairaan­hoi­ta­jaksi keväällä 2019 valmis­tu­neen Tuuli Jamesin huip­pu­hetki. Tuulin ja sydämen kohtaa­minen tapahtui leik­kaus­sa­lissa, kun Tuuli oli suorit­ta­massa viimeistä harjoittelujaksoaan.

– Se oli todella sykäh­dyt­tävää. Se antoi virtaa – tuli tunne, että olen elossa.

Jo opis­ke­luai­koina Tuuli tiesi halua­vansa töihin leik­kaus­sa­liin. Valmis­tu­mi­sensa jälkeen hän työs­ken­teli kesän kirur­gi­sella osas­tolla, mikä sekin oli kiin­nos­tavaa. Syksyllä 2019 tärp­päsi: hän pääsi töihin leikkaushoitajaksi.

– Leik­kaus­sa­li­työs­ken­tely on usko­mat­toman mielen­kiin­toista. On hienoa päästä näke­mään ihmisen anato­miaa ja kirur­gien työs­ken­telyä. Koen olevani etuoi­keu­tettu. Minulle sopii myös leik­kaus­sa­li­työn rytmi, jossa tehdään työ kerrallaan.

Austra­liasta Suomeen

Tuulin tie sairaan­hoi­ta­jaksi ei ole se kaikista taval­lisin. Vielä 2000-luvulla jout­se­no­lais­läh­töinen Tuuli asui austra­lia­laisen miehensä kanssa Sydneyssä ja työs­ken­teli valo­ku­vauss­tu­diossa. Sydneyn yliopis­tossa Tuuli oli opis­kellut kauno­tai­teita pääai­nee­naan valokuvaus.

Esikoisen synnyttyä vuonna 2010 Tuuli alkoi miettiä, mitä hän oikeas­taan toivoo elämältään.

– Halusin tehdä jotakin sellaista työtä, jolla on merki­tystä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: olen sitä mieltä, että kaikki työ on tärkeää, mutta halusin ammatin, jonka itse koin mielekkäänä.

Niinpä, kun Tuuli perhei­neen muutti Austra­liasta Suomeen, Tuuli haki sairaan­hoi­ta­jao­pin­toihin. Perheen kuopus syntyi 2015, ja vuotta myöhemmin Tuuli aloitti opin­tonsa Saimaan ammattikorkeakoulussa.

– Haas­teel­li­sinta oli opis­ke­lu­teh­tä­vien teke­minen, kun kotona oli pieni lapsi. Kiitos äidil­leni – hän otti kantaak­seen ison osan hoito­vas­tuusta. Tatuoin­tiy­rit­tä­jänä työs­ken­te­levä miehe­nikin oli paljon töissä kiinni.

Oppi­minen ei lopu ikinä

Opinnot tuntuivat Tuulista heti omalta jutulta – varsinkin, kun pääsi teke­mään harjoittelujaksoja.

– Silloin tuli fiilis, että tätä lisää! Olisin kaivannut opin­toihin enemmän konkre­tiaa – käytännön harjoi­tuksia, simu­laa­tioita ja lähio­pe­tusta. Varsinkin loppu­vai­heessa opinnot koos­tuivat lähinnä verkkokursseista.

Tuuli iloitsee saavut­ta­mis­taan tavoit­teista. Artik­kelin kirjoit­ta­mis­het­kellä, joulu­kuussa 2019, hän haaveili vaki­tui­sesta työstä leikkaussalissa.

– Oppi­minen ei lopu siihen, kun pereh­dy­tyk­seni on päät­tynyt, vaan koko ajan on kehi­tet­tävä itseään. Tulee uusia instru­ment­teja ja lait­teita, uutta opittavaa.

Tuuli kiit­telee vuolaasti työka­ve­rei­taan, jotka ovat olleet tukena opintiellä.

– He tsemp­paavat kaiken aikaa. On helppo mennä eteen­päin, kun koko työyh­teisö tukee.

Artik­keli on kirjoi­tettu alun perin joulu­kuussa 2019 henki­lös­tö­lehti Miik­ku­lai­seen. Tällä hetkellä Tuuli työs­ken­telee sairaan­hoi­ta­jana Etelä-Karjalan keskus­sai­raalan anes­tesia- ja leikkausosastolla.